Onko suru sallittua, onko ilolle tilaa aikuisen elämässä?

Olet varmaan joskus kuullut kysymyksen "oletko tunne- vai järki-ihminen"? Tuttua lienee myös pohdinta ohjaako toimintaasi enemmän aivojen vasen vai oikea puolisko? Perinteinen järki vs tunne -jako alkaa jäädä onneksi vähemmälle, tieto tunteista ja niiden tärkeydestä lisääntyy koko ajan ja alamme ymmärtää, että ne ovat osa meidän kaikkien toimintaa. Meistä kenestäkään ei löydy nappia, jolla tunteet saisi pois käytöstä.

Tunteet siis ovat osa meitä ja niillä on kaikilla oma viestinsä meille. Seuraava kysymys kuuluukin tunnistammeko omat tunteemme? Tunnustammeko ne? Otammeko tunteemme huomioon omassa toiminnassamme?

Teen töitä tunnetaitojen kanssa, omien tunteiden tunnistaminen ja hyväksyminen on osa jokaista ohjausprosessia. Yhtä lailla huomiota saa toisten ihmisten tunteiden ymmärtäminen, lisätiedon avulla saamme lisää eväitä yhteistyöhön esimerkiksi omalla työpaikallamme.

Matkan varrella olen itsekin paljon pysähtynyt omien tunteiden äärelle, harjoitellut tunnistamaan ja tunnustamaan. Vuosien varrella on tutustunut moneen erilaiseen työmuotoon, joiden myötä tunnetyöskentely on saanut uusia näkökulmia. Oman itsen tunteminen on pohja ohjaustyölle - samalla tapaa näen jokaisen ohjattavani syventyvän itsetuntemuksen antavan eväitä hänen työelämäänsä ja oman hyvinvoinnin vahvistamiseen kaiken kaikkiaan.

Mietit ehkä nyt tekstini otsikkoa? Kiitos kirjoituksen syntymiselle ja syy surun esiin nostamiselle on osalle lukijoista jo tuttu, jouduin luopumaan hetki sitten rakkaasta tassukaveristani. Irwin kulki rinnallani miltei kymmenen vuotta, yhdessä on jaettu ja koettu paljon ja ihana koiraherra antoi paljon itseni lisäksi myös monelle asiakkaalleni. Ikävä on suuri ja suru on pysäyttänyt miettimään - tunnistan surun ja kaipuun, silmäkulma kostuu ja monessa tilanteessa huomaan hakevani poissaolevaa ystävää. Olen sanonut surun kertovan rakkaudesta, joka hakee nyt uutta muotoa.

Samalla arki on jatkunut ja surun käsittely on ollut luonteva osa montaa tutun ihmisen tapaamista. Eläimen poismeno ei ole sama kuin läheisen ihmisen menetys, oma tilanne on kuitenkin saanut miettimään surua laajemmin - annammeko surulle tilaa ja aikaa vai jääkö suru liian monesti liian vähälle huomiolle? Jääkö liian moni itku itkemättä, suru surematta? Yhtä lailla voi miettiä miten surua tänä päivänä ilmaistaan, miten itse käsittelen surua ja kuinka kohtaan menetyksen kokeneen ihmisen?

Surulla on toki monta muotoa ja meillä jokaisella oma tapamme käsitellä asioita. Mitä jos rohkenisimme kuitenkin kysyä ja kyseenalaistaa oman tutun tapamme toimia - onko tulema toivotunlainen? Saman kysymyksen voi heittää itselleen joka tilanteessa - toiminko ns. automaattiohjauksella vai toiminko nimenomaan tähän tilanteeseen parhaiten sopivalla tavalla? Automaattiohjaus vie aivot moottoritielle, joka ei välttämättä vie kohti haluttua määränpäätä. Näissä tilanteissa yleensä ohitamme tunteemme, emme kuuntele omaa sisäistä tietoamme. Tunteet jäävät käsittelemättä, ne eivät kuitenkaan häviä tai poistu, tallentuvat sen sijaan jonnekin, alkavat ehkä kasvaa ja muuttaa muotoaan. Jatkaessamme samaa toimintatapaa alkaa hyvinvointimme ehkä vähitellen heikentyä, mielemme väsyy, keho alkaa kertoa pahoinvoinnista, itsen unohtamisesta.

Tilan antaminen tunteille on tärkeää. Niiden ei tarvitse hallita elämäämme, surun ei tarvitse lamaannuttaa meitä, elämämme jatkuu - kaipuu tiedostaen ja sen kanssa eläen. Asiat, jotka kiellämme tai joita yritämme piilotella, vievät meiltä aivan liian paljon energiaa. Hukkakäytöllä olevan energian saamme sen sijaan omaksi voimavaraksi kohdatessamme eteemme tulevat asiat, ollessamme rehellisiä itsellemme.

Ja mikä määrä energiaa onkaan saatavilla jos sallimme ilon, naurun ja leikin olla osa elämäämme? Valitettavan usein meidän aikuisten elämä tuntuu olevan aivan liian vakavaa, meillä ei ole aikaa eikä tilaa hassuttelulle, vedet silmissä nauramiselle ja heittäytymiselle johonkin ihan uuteen. Olen itsekin saanut itseni kiinni tästä vakavuudesta ja miettinyt onko se ehkä se on osa meidän yhteiskuntaamme? Vastapainoksi olen onneksi saanut kokemuksia, jotka ovat herättäneet ja konkretisoineet miten hyvältä irtipäästäminen voi tuntua - minkä ilon voi saada tehdessään vaikka kuperkeikan lumihangessa, puhaltaessaan saippuakuplia ja lähtiessään roolileikkiin kameran edessä!

Iloa ja kauneutta meillä on ympärillämme kaikkialla - kun sen vain näemme ja annamme asioille tilaa omassa elämässä. Meillä on kahden vuoden ajan asunut Irwinin kaverina Topi, ja olen aika monesti hymyillen kertonut parivaljakon olevan omalla tavallaan Äly ja Ilo. Aina olen jatkanut molemmissa olevan molempia, upeat omat persoonansa, joiden kanssa on ollut ilo jakaa yhteistä arkea. Iloon on nyt hyvä päättää tämä teksti - Topi toimii nyt ilon lähettiläänä ja pitää huolen hetkeen pysähtymisestä.

Elämä on tässä ja nyt - ja voimme jokainen valita miten oman elämämme elämme <3